Harmaata on ollut. Koko marraskuu oli harmaata. Nyt on joulukuu ja movemberkin on vihdoinkin ohi. Nyt voi taas suukotella ilman, että pistää. Kahvia mustana ja leipää kuivana. Harmaata, harmaata. 

Raha-asiatkin mietityttää. Olin viihteellä kaksi kertaa ja kerran häissä. Ilmasta viinaa, noniin. Flunssakin pistäytyi, nousi oikein kuumekin. 

Unettomuus vaivaa. Uni ei vain tule, puhelimessa on ärsyttävä ristikkopeli. Ärsytää, kun ihmiset eivät päivitä facebookkejaan yöllä. No, nehän nukkuu.. Minunkin pitäisi.

Mies kaipaa hellyyttä ja niin minäkin, joo ihan hiljaa olohuoneen sohvalla ettei vauva herää. Ja uudestaan makuuhuoneessa, pakko huutaa tyynyyn. Mies nukahtaa ja minä jatkan ristikon parissa. Hmh.

Vauva nauraa uudessa hyppykiikussaan ja lattialla ryömitään jo kovasti. Muutaman kerran ollaan noustu tukea vasten seisomaankin. Ruoka on alkanut maistua paremmin, hampaat puhkesivat. Yöt edelleen vähän kysymysmerkkisiä. Voi tuota ihanaa, nauravaa pientä. Miten voikaan olla joku noin tärkeä, kaikista rakkain. 

Mietityttää hän. Se yksi tyyppi, joo muistan. Ärsyttää, miksi senkin nyt piti tulla mieleen. Kaikki on hyvin.

KAIKKI HYVIN.

Tsädäm ja kaikki on taas levällään kuin ne maailman kuuluisimat eväät. Jotkut ihmiset, jotka oot mielestäs haudannu jo aivan mieles perälle ja unohtanut, laittaakin koko pienen mielen aivan vinksin vonksin. Huh, eilinen oli aikamoinen päivä, mutta nyt sitä ollaan taas tässä keittiön pöydän ääressä ja yritetään ravistella mieli selväksi. 

Liikaa viiniä ja liikaa muistoja. Hyppäsin eilen hetkeksi siihen wanhaan elämään, jota elin 1,5 vuotta sitten. Musiikki soi kovalla, yö ei muka päättynyt koskaan. Sain shotin suoraan pullosta kaadettuna suuhun ja naurettiin vanhoille - WANHOILLE - jutuille vedet silmissä. Vaikka olenkin tänne vasta kirjoittanut, kuinka tuo kaikki mennyt tuntuu niintodellavitun kaukaiselta oli se eilen aivan uskomattoman todellista. Eikä se tuntunut lainkaan oudolta. Se tuntui sitten vasta oudolta, kun jouduin soittelemaan ja järjestelemään kotiin pääsyni ja kun hiippailin kotiovesta sisälle "ettei vauva herää". Ja kun tuo vauva sitten päätti kuuden aikaan herätä ensimmäisen kerran. 

Aamuyöstä vaihdetut tekstiviestit nostattivat punan naamalle ja naurattivatkin hieman. Mies painautui selkääni kiinni, suukotti juuri oikeaan paikkaan ja sai minut laskemaan puhelimen takaisin pöydälle. 

Kuljin tänään kaupungilla ympyrää monta tuntia. En oikein tiennyt itsekkään minne olin menossa. Se kummastutti, koska kyseinen kaupunki on tuntunut aina eniten kodilta kuin mikään muu paikka. Siellä ollessa mieli lepää ja voisin vaan istua kahvilassa ja tuijottaa määränpäihinsä kiiruhtavia ihmisiä. Nyt kaikki kicksit on poissa, olo oli levoton ja ehkä hieman jopa pelokas. Pelokas siitä syystä, että keskustassa riittää juoppoja ja narkkeja, jotka haahuilevat kuset ja paskat housussa edes takaisin. Huonosti käyttäytyvät teinit vyöryvät massoina koko kadun täydeltä, kävelevät päin ja nauravat perään. 
Kävin seisomassa vanhalla kotikadulla. Tuijotin vanhaa makuuhuoneen ikkunaa, ei valoja. En ole varma asuuko siellä edes kukaan vai eikö kukaan ollut vaan kotona. Ikävä ei vallannut rintaa, ei vaikka olin niin uskonut tapahtuvan. Katu oli pimeä, märkä ja kylmä. Halusin jatkaa matkaa. 
Kävin myös kahvilla, tottakai. Ei siitäkään sitä vanhaa tunnetta tullut. En viitsinyt edes riisua takkia, koska tiesin jatkavani nopeasti matkaa. Ystävä pyysi ravintolaan lasilliselle, mutta en lähtenyt. Ei ollut siihenkään fiilistä ja näyytin kaikkea muuta kuin siltä, että nyt lähdetään beibe rimpsalle. Kulahtaneet pöksyt jalassa, huppari ja villasukat pilkitistivät tennareista. Kävin myös vanhassa kantapaikassamme, mutta sielläkin minua palvelivat täysin tuntemattomat naamat. Paikassa, joka oli minulle vielä 1,5 vuotta sitten kuin toinen koti. En jäänyt, otin kahvin mukaan. Sen jälkeen oli pakko vetää tupakka. Ja sen jälkeen oli pakko kiiruhtaa kioskille ostamaan purkkaa ja kurkkupastilleja, ettei henki haise ja mies huomaa. 
En tiedä kuinka kauan kuljin ympyrää ja väistelin ihmisiä, mutta jossain vaiheessa tuli stoppi. Minä haluan kotiin. Haluan juoda ison mukillisen lämmintä teetä ja laittaa saunan päälle. Haluan syöttää pojalleni iltapuuron ja asettua miehen kanssa sohvalle katsomaan elokuvaa. 
Huomenna on ystävän syntymäpäivät ja toivon, ettei minun tarvitse mennä baariin. En halua. Paska musa soi liian kovalla, kaikki on kallista ja ihmiset huutavat.

Hyvänen aika, onko minusta todella tullut tälläinen raukkis, oikea kotihiiri ?? Minusta, joka bailasi aina pilkkuun asti, veti baarimikon tarjoamia shotteja, tanssi bassojen päällä, voitti tanssikilpailun, koska vilautti DJ:lle vähän tissiä ? Valvoi vaikka koko yön ja jatkoi seuraavanakin päivänä. Sai aina erikoisalennusta kaikesta ja tunsi koko talon henkilökunnan, sai istua baaritiskillä ja poistui aina vasta sitten, kun järjestyksenvalvoja oli kehottanut kolmesti. Siis mitä, mihin minä olen kadonnut ?

Eräs ystäväni kertoi minulle yhtenä päivänä, että oli kirjoittanut miesystävälleen 17 sivuisen rakkauskirjeen ja kysyi olenko minä koskaan kirjoitttanut miehelleni kirjeitä. Minä ? Rakkauskirjeitä ? Haha, älkää nyt naurattako.

Ajatuksena tietysti ihanan siirappinen, mutta juuri siksi se ei ole lainkaan minun tyylistäni. Ja hyvänen aika, 17 sivua ? Mitä ystävä on mahtanut niihin sivuihin kirjoittaa ? Kaiken ? Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo hyvän tovin, enkä usko mieheni olevan siitä milläänlailla katkera, ettei hän ole löytänyt postilaatikostaan rakkauskirjettä minulta. Kirjoittaessa kaikki muuttuu jotenkin... en tiedä, oudoksi. Kirjoittaa helposti hieman kaunistellen ja jotenkin dramaattisesti. Kyllä minäkin voisin Hollywood tyyliin ylistää rakastani siirapin tahrimilla lauseilla, kuinka hänen tuoksunsa tuo mieleen Alppien raikkaan ilman ja aamukasteelta tuoksuvat mättäät. Mutta ei.. Ei niin ei. 

Mieheni on minulle äärettömän rakas, enkä voisi kuvitella elämääni ilman häntä - mutta niinhän kaikki sanovat ! Harvemmin sitä siltikään kuulee, kuinka elämä olisi eroon päättynyt tai kuinka nainen on muuttanut jonnekin autiomaahan nunnaksi, koska rakas lähti. En halua kuitenkaan vähätellä erojen aiheuttamaa kipua tai tyhjyyttä, mutta ei ero ole mikään maailmanloppu. Olen nähnyt läheltä niin kipeitä kuin sopuisiakin eroja. Joskus sydänsurut tekevät ihmiselle hyvää ja joskus on parempi olla yksin. Jotkut taas eivät kestä sitä tyhjyyttä ja kylmää sänkyä ja hommaavatkin itselleen nopeasti uuden lämmittäjän. Ja vain koska eivät osaa olla yksin. Mutta tarkoitukseni ei ollut puhua eroista...
Mieheni on tukenut minua aivan uskomattomissa asioissa. Hän saa aina mieleni hyväksi, mutta osaa myös ärsyttää minua sopivasti. Emme me elä missään vaaleanpunaisessa hattarassa, me elämme parisuhteessa. Joskus varvas kolahtaa kulmaan ja se sattuu hetken, mutta kohta kipu on jo helpottunut. Se olisi taas eriasia, jos varvas murtuisi ja kipu vain jatkuisi ja varpaan löisi aina vain uudestaan siihen kulmaan. Mutta kyllä se kuulkaa on niin, että onnellisessakin parisuhteessa tulee joskus tuollainen kulma vastaan, mutta siitä selvitään. 
Olen mieheni ansiosta selvinnyt monista kolhuista. Hän on kipuillut kanssani, kun olen menetttänyt ystävän tai kun olen riidellyt äidin kanssa. Varsinkin jälkimmäisessä tilanteessa mies on ollut täysin korvaamaton. Ja vielä kahden vuodenkaan jälkeen se sirkus ei ole ohi.
Mies myös ymmärtää minua ihmisenä ja hyväksyy minut juuri tälläisenä raivostuttavana itsenäni. Minä olen meidän suhteessa se joka pitää mykkäkoulua ja se joka kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa.Mies ymmärtää antaa minulle tilaa ja odottaa pahimman kiukun laantumista, jonka jälkeen palaa rikospaikalle. 
Mies tukee minua päätöksissäni ja kunnioittaa mielipiteitäni. Hän kehottaa minua tarttumaan haasteisiin ja tavoittelemaan unelmiani. Hän uskoo minuun ja se on korvaamattoman tärkeää.
Meillä on samanlainen huumorintaju ja nauramme paljon yhdessä. Nautimme samoista asioista, mutta meillä on myös omat juttumme. Mies rakastaa pelaamista xboxillansa ja minä pidän lukemisesta. Joinakin iltoina mies uppoutuu konsolinsa pariin ja minä pakenen makuuhuoneeseen lukemaan kirjaa. 
Mies kehuu minua päivittäin. Olet kaunis, olet hyvä äiti, olet ihana, olet tehnyt hyvää ruokaa, kiitos kun olet tiskannut, kiitos kun latasit kahvinkeittimen valmiiksi, tuoksut hyvältä...Hän kertoo päivittäin rakastavansa ja toivottaa aina hyvää yötä. Hän keittää minulle viikonloppusin kahvin valmiiksi. Hän pyytää ensimmäisenä anteeksi ja kotiin tullessaan suukottaa. Hän tallettaa minulle ohjemia, joista saattaisin pitää tai jotka olen itse unohtanu tallentaa. Hän pesee meidän perheen pyykit ja tiskaakin usein. Hänen kanssaan ei ole tarvinut koskaan tapella kotitöistä. Hän hemmottelee minua pienillä lahjoilla ihan normaalissa arjessakin. Eikä sen tarvitse olla kuin pussillinen avokadoja. 
Hän on mahtava isä ja hänelle on tärkeää saada viettää aikaa poikamme kanssa. Välillä hän "potkaisee" minut ulos tulettumaan, jotta saa viettää kahdenkeskeistä aikaa poikamme kanssa. Hän on rakastava, hellä ja huolehtivainen isä. 

No, kyllähän tuo melkein rakkauskirjeestä käy, eikös.
Ja myönnettäköön, että kaikista romanttisin tekoni on varmaan ollut lahja jonka annoin miehelleni ensimmäisenä hääpäivänämme: Olin pitänyt vuoden ajan päiväkirjaa, ensimmäisestä avioliittovuodestamme, ja kirjoittanut jokaiselle päivälle syyn miksi haluan juuri olla mieheni kanssa ja miitä hänessä rakastan. Niin, siinä oli 365 sivua...

 
En minä tarvitse 17 sivuista rakkauskirjettä. Tänä aamunakin ladatun kahvinkeittimen päällä oli lappu - hyvänen aika, sehän oli rakkauskirje ! Kirje, joka koostui kahdesta lauseesta:

Kivaa päivää teille ! Rakastan teitä.

Eräs ystäväni opiskelee personal traineriksi ja hän kysyi, voisinko mahdollisesti toimia yhtenä hänen näyttötyönään. Jaa, että voisinko ?? Jos saan juuri minulle räätälöidyn liikuntasuunnitelman ja myöhemmin myös ruokavalion, niin totta helvetissä suostun ! Kaikki tämä maksaa minulle 0 euroa ja saan vielä muutaman ilmaisen hieronnankin. Ystävä kun opiskele myös urheiluhierojaksi. Aivan mahtavaa, olen niin kauan jo miettinyt PT:n palkkausta, mutta kun ne ovat niin kalliita ettei tälläisellä tavallisella kotiäidillä ole sellaisiin varaa. Käy tämä näinkin. 

Viime viikon harmaudet alkavat väistyä ja tilalle tulvii pieniä hymyjä ja naurujakin. Kaikki tämä on oikeastaan rakkaan mieheni ja suloisen poikani ansiota. Viikon päässä häämöttävä syntymäpäivätkään eivät enää masenna vaan eilen jopa mietin miä leipoisin appivanhemmilleni tarjottavaksi, kun he kuitenkin poikkeavat onnittelemaan. 
Muutenkin tekisi mieli tehdä kaikkea jännittävää. Muuttaa vähän kodin ilmettä, purkaa vihdoinkin kaikki viimeiset muuttolaatikot lastenhuoneesta ja laittaa sekin valmiiksi pienelle asukkaalleen. Kun vaan naperon yöt alkaisivat sujua vielä kunnolla, eikä hampaat enää kipuilisi, niin voisimme suunnitella pojan siirtämistä omaan huoneeseensa. Edessä olisi kyllä vielä unikoulu, jossa pitäisi vierottaa poika yömaidosta, mutta huuh, en taida olla ihan valmis vielä sellaiseen huutoon ja uusiin valvomisiin, nyt kun olemme joutuneet heräilemään vain pari kertaa yössä antamaan maitoa. Katsotaan vaikka kuukauden päästä tai ainakin odotetaan seuraavaan neuvolaan, että mitä he ovat siellä mieltä.

Viikonloppu on taas täynnä ohjelmaa. Lauantaina olisi tarkoitus päästä miehen kanssa viettämään vähän laatuaiakaa kahdestaan jääkiekon parissa ja sunnuntaina olisi luvassa ristiäiset. Seuraavana viikonloppunakin saamme vieraita Keski-Suomesta ja siitä viikon päästä juhlitaankin serkkuni häitä. Ohjelmaa siis on.. Joulukuussa otan kyllä ihan rennosti, enkä tee mitään ylimääräistä.

Tiistaina olisi tarkoitus nähdä ystävää, joka on joutunut tukalaan tilanteeseen vanhempiensa kanssa. Vaikka minusta ongelma on mitätön ja osapuolet haluavat vaan kiukutella toisilleen hetken, on minun tietenkin oltava tukena ja kuunnella vuodatusta. Mikä tietenkin tulee olemaan hakalaa, koska minulla on oikeita ongelmia oman äitini kanssa - emme ole puhuneet toisillemme mitään liki neljään kukauteen. Käytännössä välejä ei ole. Ystäväni nyt oli vähän väitellyt omien vanhempiensa kanssa pikkuhumalassa, jostain mielipideasiasta. Niin...

Nyt ajattelin ottaa lasillisen viiniä ja heittäytyä koko levyydeltä sohvalle nauttien TV:n päättömästä tarjonnasta, kun mieskin on harrastuksillaan.