Katselin eilen telkkarista lempisarjaani - Sinkkuelämää. Sarja on aina vaan yhtä loistava, tuntuu etten kyllästy siihen ikinä. Mies jaksaa kummastella miten pystyn katsomaan sarjan läpi aina vaan uudelleen ja uudelleen. Melkeinpä heti uudestaan. Sarja saa minut edelleenkin nauramaan, vaikka osaan vuorosanat melkein ulkoa. Osaan ensimmäisten lauseiden jälkeen sanoa mikä jakso on kyseessä. Sarja saa minut myös itkemään. Kihon ja Carrien suhde itkettää aina, vaikka tiedän asioiden  järjestyvän lopussa. Jaksan aina hullaantua kaikista niistä ihanista vaatteista ja kengistä.. Oikeastaan hullaannun koko sarjasta ! Tälläkin hetkellä tekisi vain mieli heittää DVD pyörimään ja nautiskella.

Ennen kuin tapasin mieheni, haaveilin samanlaisesta elämästä. Elämästä kaupungissa hyvien ystävien, huonojen deittien ja rakkauden metsästyksen kera. Koska rakastuin jo 16-vuotiaana kaikki tuo jäi elämättä. Monesti olenkin kuullut kauhisteltavan, kuinka olen menettänyt osan elämästä, kun en ole sekoillut ja seikkaillut. Välillä mietin, ovatko väitteet oikeassa. Olisiko minun pitänyt kieltää tunteeni ja pysyä sinkkuna ? Olisiko pitänyt deittailla enemmän ja asua yksin, bilettää enemmän ystävien kanssa, suudella tuntematonta, stressata treffeistä, elää vain itselleni. Kun katson aviomiestäni, en kadu valintaani heittäytyä rakkauteen. Rakastan häntä ja hän minua, meillä on ihana yhteinen lapsi ja lämmin koti. Miksi haluaisin muka vaihtaa kaiken tämän sydänsuruihin ja tyhjään vuoteeseen ? 

On kuitenkin yksi asia, mistä olen ihan tosissani kateellinen sarjan naisille. Ystävät. Onhan minulla toki nytkin muutama ystävä, joiden kanssa on ihana jutella ja nähdä, mutta sarjan naisilla on aivan erityinen suhde ystäviinä. Heidän kanssaan jaetaan oikeasti ilot ja surut. He soittelevat toisilleen päivittäin - joskus myös keskellä yötä, jos tulee tilanne päälle, käyvät kahviloissa... Tuntuu, että kun kysyn ystävältä mitä kuuluu vastaus on aina sama "Ihan perus töitä/arkea/koulua, mitäs sulle, vauvaa ?". Eivät he kerro minulle deiteistään tai villeistä seikkailuistaan kaupungin yössä. Ja automaattisesti he olettavat arkeeni kuuluvan vain vauvaa. Mitä jos olisikin riidellyt miehen kanssa pahasti ja lähtenyt kaupunkiin karkuun kotona leijuvaa hiljaisuutta tai mitä jos emme olisi miehen kanssa harrastaneet seksiä kolmeen viikkoon tai jos seksi olisin viime aikoina ollutkin aivan henkeä salpaavan ihanaa, niin haluanko minä kertoa niistä ystävilleni, jotka eivät avaa omaa elämäänsä minulle yhtään ? Niin, enpä taida haluta.

Mies on paras ystäväni. Hänen kanssaan puhumme kaikesta. Iloista, ärsytyksistä ja suruista. Hän on korvaamaton apu kaikessa, oma kallioni. Oma Kihoni.
En osaa sanoa, kuka sarjan naisista olisin. Kaikissa on piirteitä, jotka sopivat minuun, mutta myös piirteitä, joilla ei ole mitään tekemistä minun arvojeni, mielipiteitteni tai luonteeni kanssa.
Jos katsotaisiin vain luonnetta, olisin Miranda. Olen suhteessa se, joka hellii ja suukottelee vähemmän. Sanon yleensä ennen kuin ajattelen. Rakastan läheisiäni yli kaiken ja pidän työstäni. Arvostan vaatimattomuutta ja äidiksi tulo pelotti minua. 
Samanthan kanssa minulla on vähiten yhteistä. Mutta meitä yhdistävä tekijä on, että molemmat rakastamme seksiä. Mutta minun elämässäni on vain yksi mies. 
Charlotte uskoo tosi rakkautteen, aivan kuten minäkin olen oppinut uskomaan. Uskon, että meille kaikille on olemassa Se oikea. Olen myös herkkä, vaikka en sitä puolta muille helposti näytäkään. 
Ja Carrie. Carrien kanssa meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita.. Kirjoittaminen, kengät, vaatteet.. Rakastan Carrien kodin sisustusta. Tyylikkäällä tavalla sekaisin. Ja tupakointi on meille yhteistä. Itse olen kuitenkin raskauduttuani lopettanut, mutta nyt viime viikkoina on tehnyt kovastikin mieli polttaa pari.

Jos tästä mitään voi päätellä, olen todellakin eniten Miranda. Ja pakko myöntää, vaikka Kiho saakin polveni veteliksi, niin oma mieheni on aivan ilmetty Steve. Omistautuva, rakastava, kiltti ja vaatimaton. Kertoo tunteistaan avoimesti ja tekee kaikkensa suhteen eteen.