Eräs ystäväni kertoi minulle yhtenä päivänä, että oli kirjoittanut miesystävälleen 17 sivuisen rakkauskirjeen ja kysyi olenko minä koskaan kirjoitttanut miehelleni kirjeitä. Minä ? Rakkauskirjeitä ? Haha, älkää nyt naurattako.

Ajatuksena tietysti ihanan siirappinen, mutta juuri siksi se ei ole lainkaan minun tyylistäni. Ja hyvänen aika, 17 sivua ? Mitä ystävä on mahtanut niihin sivuihin kirjoittaa ? Kaiken ? Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo hyvän tovin, enkä usko mieheni olevan siitä milläänlailla katkera, ettei hän ole löytänyt postilaatikostaan rakkauskirjettä minulta. Kirjoittaessa kaikki muuttuu jotenkin... en tiedä, oudoksi. Kirjoittaa helposti hieman kaunistellen ja jotenkin dramaattisesti. Kyllä minäkin voisin Hollywood tyyliin ylistää rakastani siirapin tahrimilla lauseilla, kuinka hänen tuoksunsa tuo mieleen Alppien raikkaan ilman ja aamukasteelta tuoksuvat mättäät. Mutta ei.. Ei niin ei. 

Mieheni on minulle äärettömän rakas, enkä voisi kuvitella elämääni ilman häntä - mutta niinhän kaikki sanovat ! Harvemmin sitä siltikään kuulee, kuinka elämä olisi eroon päättynyt tai kuinka nainen on muuttanut jonnekin autiomaahan nunnaksi, koska rakas lähti. En halua kuitenkaan vähätellä erojen aiheuttamaa kipua tai tyhjyyttä, mutta ei ero ole mikään maailmanloppu. Olen nähnyt läheltä niin kipeitä kuin sopuisiakin eroja. Joskus sydänsurut tekevät ihmiselle hyvää ja joskus on parempi olla yksin. Jotkut taas eivät kestä sitä tyhjyyttä ja kylmää sänkyä ja hommaavatkin itselleen nopeasti uuden lämmittäjän. Ja vain koska eivät osaa olla yksin. Mutta tarkoitukseni ei ollut puhua eroista...
Mieheni on tukenut minua aivan uskomattomissa asioissa. Hän saa aina mieleni hyväksi, mutta osaa myös ärsyttää minua sopivasti. Emme me elä missään vaaleanpunaisessa hattarassa, me elämme parisuhteessa. Joskus varvas kolahtaa kulmaan ja se sattuu hetken, mutta kohta kipu on jo helpottunut. Se olisi taas eriasia, jos varvas murtuisi ja kipu vain jatkuisi ja varpaan löisi aina vain uudestaan siihen kulmaan. Mutta kyllä se kuulkaa on niin, että onnellisessakin parisuhteessa tulee joskus tuollainen kulma vastaan, mutta siitä selvitään. 
Olen mieheni ansiosta selvinnyt monista kolhuista. Hän on kipuillut kanssani, kun olen menetttänyt ystävän tai kun olen riidellyt äidin kanssa. Varsinkin jälkimmäisessä tilanteessa mies on ollut täysin korvaamaton. Ja vielä kahden vuodenkaan jälkeen se sirkus ei ole ohi.
Mies myös ymmärtää minua ihmisenä ja hyväksyy minut juuri tälläisenä raivostuttavana itsenäni. Minä olen meidän suhteessa se joka pitää mykkäkoulua ja se joka kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa.Mies ymmärtää antaa minulle tilaa ja odottaa pahimman kiukun laantumista, jonka jälkeen palaa rikospaikalle. 
Mies tukee minua päätöksissäni ja kunnioittaa mielipiteitäni. Hän kehottaa minua tarttumaan haasteisiin ja tavoittelemaan unelmiani. Hän uskoo minuun ja se on korvaamattoman tärkeää.
Meillä on samanlainen huumorintaju ja nauramme paljon yhdessä. Nautimme samoista asioista, mutta meillä on myös omat juttumme. Mies rakastaa pelaamista xboxillansa ja minä pidän lukemisesta. Joinakin iltoina mies uppoutuu konsolinsa pariin ja minä pakenen makuuhuoneeseen lukemaan kirjaa. 
Mies kehuu minua päivittäin. Olet kaunis, olet hyvä äiti, olet ihana, olet tehnyt hyvää ruokaa, kiitos kun olet tiskannut, kiitos kun latasit kahvinkeittimen valmiiksi, tuoksut hyvältä...Hän kertoo päivittäin rakastavansa ja toivottaa aina hyvää yötä. Hän keittää minulle viikonloppusin kahvin valmiiksi. Hän pyytää ensimmäisenä anteeksi ja kotiin tullessaan suukottaa. Hän tallettaa minulle ohjemia, joista saattaisin pitää tai jotka olen itse unohtanu tallentaa. Hän pesee meidän perheen pyykit ja tiskaakin usein. Hänen kanssaan ei ole tarvinut koskaan tapella kotitöistä. Hän hemmottelee minua pienillä lahjoilla ihan normaalissa arjessakin. Eikä sen tarvitse olla kuin pussillinen avokadoja. 
Hän on mahtava isä ja hänelle on tärkeää saada viettää aikaa poikamme kanssa. Välillä hän "potkaisee" minut ulos tulettumaan, jotta saa viettää kahdenkeskeistä aikaa poikamme kanssa. Hän on rakastava, hellä ja huolehtivainen isä. 

No, kyllähän tuo melkein rakkauskirjeestä käy, eikös.
Ja myönnettäköön, että kaikista romanttisin tekoni on varmaan ollut lahja jonka annoin miehelleni ensimmäisenä hääpäivänämme: Olin pitänyt vuoden ajan päiväkirjaa, ensimmäisestä avioliittovuodestamme, ja kirjoittanut jokaiselle päivälle syyn miksi haluan juuri olla mieheni kanssa ja miitä hänessä rakastan. Niin, siinä oli 365 sivua...

 
En minä tarvitse 17 sivuista rakkauskirjettä. Tänä aamunakin ladatun kahvinkeittimen päällä oli lappu - hyvänen aika, sehän oli rakkauskirje ! Kirje, joka koostui kahdesta lauseesta:

Kivaa päivää teille ! Rakastan teitä.